Tässä yhtenä aamuna herätessäni hyvissä ajoin vanhan miehen vaivoihin, aloin muistella jostain syystä vastikään lukemiani kirjoja. Se on varmaankin vanhenemiseen liittyvä ilmiö ja onhan eläkeukolla ollut aikaa elvyttää rakasta harrastustaan. Siitä jouduin sitten ajatukseen tehdä uusi blogikirjoitus. Avautua, kuten nykyään on tapana, henkilökohtaisen suuntaan. Siitä nyt paisui oikein kirjoitusten sarja, kun lähimmät kriitikot eivät älynneet toppuuttaa.
Suuri rakkaus
Aloin siis muistella vastikään lukemiani kirjoja ja sitäkin miksi olin niitä lukenut. Parhaillaan on "työn alla" Joseph Conradin Lordi Jim. Siihen päädyin luettuani taas kerran viime vuoden lopulla William Faulknerin trilogian Kylä, Kaupunki, Kartano. Faulkner on ollut minulle suuri kirjallinen rakkaus aina sieltä 60-luvulta saakka. Sain jossain vaiheessa tietooni, että hänen kirjahyllyssään oli mm. Conradia. Huomasin, että varsinkin Lordi Jim sisälsi paljon semmoista, epäsuoraa kerrontaa, tarinan iskentää, pitkiä verkkaisia tai hengästyttävän kiihkeitä lauseita, joka on ilmeisesti vaikuttanut nuoreen Faulkneriin. Sen vuoksi halusin lukea jälleen Lordi Jimin. Conradin Anarkistit on muuten hyvin ajankohtainen romaani näin terrorismin vastaisen sodan aikana ja kerronnaltaan aika perinteinen, siis helppolukuinen. Conradin tunnetuin romaani lienee Pimeyden sydän, tiivis kuvaus siirtomaavallan toiminnasta Afrikassa. Se ei ole menettänyt hitustakaan ajankohtaisuuttaan.
Faulkner tunnetaan tajunnanvirtatekniikastaan ja hän kertoo tarinaa eri henkilöidensä omasta näkökulmasta. Se tekee hänen kerronnastaan monitasoista, jota rikas kieli sitten lisää. Hän vaikutti Hannu Salaman Pispala eepoksen muotoutumiseen ja kuulinpa Heikki Turustakin sanotun Pohjois-Karjalan Faulkneriksi. Reko Lundan arvioi jossakin artikkelissaan vuonna 1928 julkaistua Faulknerin Ääni ja vimma-teosta hyvin voimallisesti vaikuttavaksi edelleenkin. Hänen mukaansa se hakkaa useimmat nykykirjat. Olen kyllä samaa mieltä. Gabriel Garcia Marques mainitsee muistelmissaan, Elää kirjoittaakseen, Faulknerin yhtenä tärkeimmistä kirjallisista esikuvistaan.
Faulkneria aikanaan haastatellut toimittaja kertoi hänelle jonkun lukijan valittaneen lehden palstoilla, ettei ymmärtänyt mitään vaikka on lukenut jo kolmesti tämän kirjan. Mitä lukijan pitäisi tehdä, toimittaja tiedusteli. Pitää lukea neljännen kerran, vastasi kirjailija.
Koko ikänsä kirjailija asui kotiseudullaan Mississipin Oxfordissa ja suhtautui hyvin kielteisesti Greenvich Villagen tapaisiin taiteilijayhteisöihin, "niissä ei synny mitään kelvollista". Hänen kerrotaan kirjoittaneen aamupäivällä ja istuneen iltapäivällä takakuistilla naukkaillen bourbon-viskiä.
Välillä Faulkner tienasi rahaa käsikirjoittajana Hollywoodissa, että pystyi kirjoittamaan romaanejaan. Nobel-palkinto hänelle myönnettiin 1949. Tarina kertoo, että hän oli niin käheä-ääninen palkinnon luovutustilaisuudessa, ettei kiitospuheesta saatu mitään selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti