Jatkan tässä aiemmin kirjoittamani muistelun julkaisemista.
Viime vuoden lopulla piti jostain syystä lukea Joel Lehtosen Putkinotko. Ehkäpä siksi, että annoin sen pojalleni joululahjaksi. Edellisestä lukemisesta ei ole varmaan kymmentäkään vuotta, mutta niin uuden raikkaalta se tuntui jälleen. Kaikki eivät pidä Lehtosen synkästä maailmankuvasta, eivätkä hänen köyhälistökuvauksestaan, kansa on liian tyhmää. Minulle kiehtovinta Putkinotkossa on kesäisen luonnon käsinkosteltava läsnäolo ja erinomainen lapsikuvaus, suorastaan herkullinen. Eikä aivan vieras ole omakohtaisestikaan Juutas Käkriäisen luonne; kova töihin... kun rupeaa.
Lehtonen oli Pentti Haanpään lempikirjailija ja Piippolan mies teki pyöräretkenkin idolinsa maisemiin Savonlinnan seudulle 20-ja 30-lukujen taitteessa. Haanpäätä en ole tullut lukeneeksi parin viimeisen vuoden aikana, niin paljon kuin hänestä pidänkin. Kootut teokset on tullut kahlattua läpi useampaankin kertaan, samoin hänen päiväkirjansa ja rintamakirjeensä. Viimeksi hankin hyllyyni Vesa Karosen toimittaman Haanpään kootun kirjeenvaihdon. Karonen haastaa siinä Erno Paasilinnan luomaa myyttiä Haanpään yksinäisyydestä.
Viime kesän lukemistoon kuului jälleen kerran Volter Kilven Alastalon salissa. Kuta useamman kerran sitä luen, sen kiehtovammalta se tuntuu ja löydän siitä uutta ja uutta. 40 vuotta uskoin opettajaani, enkä uskaltanut tarttua kirjaan, kun "se on niin vaikea". Olen hyvin tyytyväinen, että voitin epäilyni. Eivät suotta monet kriitikot pidä Kilpeä lähes Kiven veroisena.
Olin hieman yllättynyt, kun aivan samoilla sanoilla peloteltiin lapsiani yläasteella 2000-luvulla. Kilpeen kyllä kannattaa lähteä tutustumaan romaanista Pitäjän pienimpiä. Siinä on lyhyempiä itsenäisiä kertomuksia, jotka muodostavat kokonaisuuden pitäjän pienimpien ihmiskohtaloista. Itseäni niistä koskettaa erityisesti kertomus Kaaskerin Lundströmistä.
Mieltäni lämmitti, kun tyttäreni valitsi hyllystäni toissa kesänä syntymäpäivälahjakseen romaanin... Alastalon salissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti