Tartun nyt aiheeseen, josta en tiedä sen enempää kuin keskimääräinen nettiadressin allekirjoittajakaan. Mutta teen sen yleisön pyynnöstä. Tarkoitan nyt tätä opettajan erottamista Helsingin Alppilassa.
Itse konkreettisesta tapauksesta en osaa sanoa muuta kuin, että sitä tutkitaan ja se tullee selvitettyä perinpohjin. Näin uskoisin tapahtuvan.
Mutta voimakeinoilla koulujen ongelmat tuskin ratkeavat. Paljosta melskaamisesta huolimatta asian taustoista on puhuttu yllättävän vähän. Kari Uusikylän kommentissa hiukan viitattiin niihin, perheiden vaikeuksiin. Mutta siinäkin kärkiteemaksi nousi vanhempien vastuu nousevan nuorison kasvatuksessa.
Tässä olisi kuitenkin mahdollista tarkastella vähän laajemminkin ongelmakenttää. Kouluhan on osa yhteiskuntaa. Mitä sellaista on tapahtunut yhteiskunnassamme viime vuosikymmeninä, joka voisi selittää lisääntynyttä kouluhäiriköintiä.
Ajatellaanpa vaikka miten kilpailu on lisääntynyt yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Sinun pitää menestyä ja menestyäksesi sinun pitää olla valmis käyttämään kyynärpäitäsi. Nykyään tavallinen ei ole mitään, kaikkien pitää olla huippuja, joskin se lienee käytännössä mahdotonta. Hiukan kärjistäen voi sanoa, että koulussa sinun pitää kirjoittaa yhdeksän tai kymmenen ällää, muuten olet vaarassa suistua luuseriporukkaan. Ja työelämässä pärjäävät vain kauniit ja nöyrät. Vain yksilöt merkitsevät jotain, yhteiskuntaa ei tarvita, solidaarisuudesta puhumattakaan.
Yhteiskuntamme on vallannut sokeus, lyhytnäköinen oman edun tavoittelu ja ahneus. Parasta esimerkkiä näyttävät meidän johtajamme ja muu eliitti. Kauniista puheista huolimatta meidän yhdessä luomaamme vaurautta jaetaan yhä epäoikeudenmukaisemmin. Nytkin hallitus antaa yrityksille miljardin verohelpotuksen, vaikka ne jakavat tänäkin keväänä kymmenen miljardin osingot. Kunnat menettävät verotuloja ratkaisun seurauksena.
Rikkaat rikastuvat ja köyhät ovat entistä köyhempiä. Meille on syntynyt pysyvä pitkäaikaistyöttömien armeija. Työssäkäyvillä taas työpäivät lähinnä pitenevät, ja liian monet koululaiset joutuvat viettämään illat yksin tai sisarusten kanssa.
Samaan aikaan on leikattu tukea lapsiperheiltä ja muuta sosiaaliturvaa. Yksinhuoltajaäidit suistettiin köyhyyteen poistamalla lapsivähennys verotuksessa jo 90-luvulla. Seurauksena on ollut lapsiköyhyyden tuplaantuminen. Huostaanotto on lähes ainut apu lapsiperheiden ongelmiin. Päihdeongelmaiset hylättiin ensimmäisenä 90-luvun alussa. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hälyttävästi, apua niihin on vaikea saada.
Kuntien valtionavut ovat nyt viisi miljardia euroa pienemmät per vuosi kuin 90-luvun alussa. Kunnat on pakotettu "säästämään". Kouluissa opetusryhmät ovat kasvaneet, kaikenlaista tukihenkilökuntaa on vähennetty. Millaista mahtaa olla opettajan työskentely 40 murkkuikäisen kanssa, jotka vaeltavat koulussa ilman omaa luokkaa ja pulpettia, omaa paikkaa.
Tähän kun lisätään kasvavan nuorisotyöttömyyden aiheuttama näköalattomuus alkaa soppa olla valmis.
Edellä pintapuolisesti kuvattu "kehitys" on tietoisen poliittisen valinnan tulosta. Sitä kutsutaan myös uusliberalistiseksi yhteiskuntamalliksi, jolle " ei ole vaihtoehtoa", kuten eräs sen keskeisistä arkkitehdeistä, rautarouva Margaret Thatcher totesi romuttaessaan brittiläistä yhteiskuntaa. Radion ykkösaamussa kokoomuspoliitikko Pertti Salolainen muisteli häntä ihaillen. Ja kokoomus on ollutkin meillä innokkain uuden uljaan kilpailuyhteiskunnan edistäjä. Tulokset alkavat olla meidän kaikkien nähtävissä. Sitä minä syvästi ihmettelen, mitä aihetta vasemmistolla on olla hallitusyhteistyössä moisen porukan kanssa?.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti